Matkani maratoonariksi 😊
Aluksi kerron vähän itsestäni ja urheilutaustoistani ja siitä miten ihmeessä löysin itseni 2.9 Kuopio maratonin lähtöviivalta, edessä 42, 195 kilometriä juoksua?!
Olen siis keski-ikäinen kolmen lapsen äiti ja käytännössä koko ikäni olen Suonenjoella asunut. Urheilu on tavalla tai toisella kulkenut mukanani koko elämän, välillä enemmän ja välillä vähemmän. .jos ei mitään muuta niin koirien kanssa lenkkeilyä. Pienenä tyttönä kävin Vasaman viikkokisoissa, jossa kesällä yleisurheiltiin ja talvella hiihdettiin. En minä mitään treenannut, vaan peruskunto haettiin pihapeleistä, sen verran on kuitenkin tuota kilpailuviettiä luotu, että veri veti kisoihin. Ala-asteen lopulla innostuin sitten pesäpallosta ja oltiin muuten hyvän lapsuudenystäväni kanssa ainoat tytöt Vasaman pesisjoukkueessa sen alkumetreillä, se oli kyllä kiva peli silloin ja on sitä myös edelleen. Ylä-asteella ei paljon urheilu kiinnostanut, eli siinä oli sellainen kolmen vuoden lepotauko, mitä nyt sitä koiran lenkkeilytystä. Ylä-asteen jälkeen olin vuoden Tukholmassa, jossa ensimmäistä kertaa innostuin punttisalista ja sieltä kotiuduttua ja ammattiopintojen aikana urheilu oli pääsääntöisesti punttisalia tai jotain jumppatunteja. Sitten -96 läksin Bostoniin vuodeksi ja siellä innostuin juoksusta enemmälti, oikeastaan olosuhteiden takia, koska veljeni tullessa minua moikkaamaan ameriikan vuoden lopulla hän sanoi ensimmäisenä lentokentällä, että enpä ollut tuntea, kun on jenkkilän herkut kerääntyneet pikkusiskon vyötärölle. No juoksemallahan ne suli nopeasti pois ja kätilöopinnot aloitin ihan entisissä mitoissa Bostonista kotiuduttua. Valmistumisen jälkeen alkoi sitten tietysti lapsia tulemaan kolmen vuoden välein ja kolmannen jälkeen arvelin, että pitäisiköhän noista raskauskiloista viimeinkin päästä eroon, joten otin entiset konstit käyttöön ja aloin juosta taas enemmän ja osallistuin ensimmäiselle puolimaratonille Kuopiossa 2010, aika 2.11. Vuonna 2014 palasin taas punttisalin hikiseen maailmaan, kun kuntokeskus Timmi rantautui Suonenjoelle, siellä treenasin vähän lihaskuntoa ja toisen puolikkaan juoksin kaksi vuotta sitten, aika parani mukavasti, ollen 1.52. Treenasin maratonille ihan itsekseni, joten aikaan olin todella tyytyväinen ja ajatteli silloin, että JOS joskus juoksen täyden matkan teen sen New York:ssa ja treenaan jonkun asioihin perehtyneen kanssa… No elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee 😊ja hyvä niin.
Tänä keväänä ilmoittauduin Timmin juoksukouluun, osaksi, koska juoksu, jota oikeasti rakastin ja joka on kuitenkin kuulunut elämääni tavalla tai toisella oli jäänyt crossarien, rykäsyjen ja hiittien vuoksi miltei unholaan. Ei niissäkään mitään vikaa ole, mutta jotenkin kaipasin vaihtelua. Toinen syy oli se, että oli ihan superkivaa alkaa treenata jotain tavoitteellisesti ja ammattilaisen ohjeistuksella ja hyvässä porukassa. Melkein sain myös ukkokultani houkuteltua mukaan projektiin, mutta se tyrehtyi ensimmäiseen kertaan…oisko suuri akkavalta säikäyttänyt, en tiedä. Juoksukoulu ryhmässä oli siis naisia ja jokaisella oli erilainen juoksutausta ja jokainen asetti ensimmäisellä kerralla (7.4), ne omat tavoitteet. Minun tavoitteeni ei (yllättäen) ollut ihan täysin selvä… Mietin aluksi puolikasta aikaan 1.45, eli seitsemän minuuttia parannusta entiseen, mutta aika pian aloin ajatella, että entä jos kokeilisin sitä kokonaista, kun nyt kerta juoksukoulussa ollaan. No tavoitteesta keskustelin juoksukoulun skoutsin eli Annin kanssa ja muutaman sana myös Tuomaksen kanssa ja heidän näyttäessään vihreää valoa oli uusi tavoite asetettu ja ruvettiin todenteolla treenaamaan uusi tavoite kirkkaana mielessä. Anni teki hyvän ohjelman, jota seuraamalla oli helppo edetä. Yhteistapaamisia oli joka toinen viikko ja NE OLI KIVOJA, vaikka työni vuoksi en ihan jokaiseen pystynyt osallistumaan, lisäksi meillä oli ja on edelleen whatsup- ryhmä, jossa sai jakaa treenikokemuksia, kysyä vinkkejä tai hakea vertaistukea, kun ei aina kulkenut. Juoksukoulun aikana tuli kilometrejä noin 621, mutta ihan joka lenkillä ei Polar mittari ollut mukana. Tehtiinhän juoksukoulussa muutakin, kuin juostiin. Ohjelmassa oli lihaskuntoharjoittelua, joka oli suunniteltu juurikin juoksijoille, kehonhuoltoa ja tietysti myös vähän niitä ruokavalioasioita tai oikeastaan miten tankataan, kun pitkää matkaa lähdetään juoksemaan. Lisäksi kävin ahkerasti Fysiokulmassa Jetsosen Anjan käsittelyssä huollattamassa lihaksiani. Kesä menikin sitten hyvin pitkälle juostessa pitkin maita ja mantuja eli siinä mielessä ihan kiva, kun ei ollut hellettä. Pisin lenkki jonka kesällä juoksin oli 25km ja siitä eteenpäin jokainen kilometri oli voitettu kilometri, minkä maratonilla juoksin. ☺
Eihän se juoksu aina ollut yhtä auringonpaistetta ja sen kulkuun vaikutti monet asiat ja itsellä ainakin äidin sairastaminen, sairaalahoito ja menehtyminen heinäkuussa aiheutti henkistä stressiä, joka vaikutti mm. siihen, että toisinaan lenkkien aikana sykkeet paukutti välillä aika korkealla ja juoksu tuntui raskaalta. Ihminen, kun on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta taas pitkät juoksulenkit oli myös terapeuttisia ja ajatukset oli niiden aikana poissa sairaalasta ja voi miten hyvä olo tuli, kun kesän edetessä jaksoi aina vaan pidempiä matkoja. Lenkkien pidentyessä alkoi kuitenkin tulla jalkakipua, joka muistutti oireiltaan hermopinnettä, samainen vaiva oli minulta leikattu toisesta jalasta aiemmin. Silloin alkoi mustia pilviä ilmestyä maraton-unelmani ylle. Jokainen, joka on joskus hermokipua kokenut voi kuvitella, että maraton ei välttämättä ole ensimmäisenä mielessä. Onneksi olen pysynyt hyvissä väleissä entisten koulukavereiden kanssa ja uskalsin kääntyä yhden hyvinkin ammattitaitoisen fysioterapeutin puoleen kysyäkseni apua vaivaani, sillä en nähnyt vaihtoehtona sitä, että en lähtisi maratonia yrittämään! Itsepäinen (tyhmä), kun olen. No sain juoksukenkiini uudet pohjalliset ja voi mikä onnentunne, kun pinnetila helpotti ja juoksu jatkui.
Muutama viikko ennen h-hetkeä vissiin myös terve järki alkoi minua puhutella, sillä tietysti olin lukenut netistä kaikki kauhuskenaariot, mitä maratonin aikana voi tapahtua ja olin ihan PANIIKISSA!!! Kuvittelin jo mielessäni miten varpaankynnet irtoilevat, suoli tyhjenee molemmista päistä juoksun aikana, maha kramppaa, lihakset kramppaa ja saan vielä sydänkohtauksen. Mietin, että onko tässä mitään järkeä? Viimeisellä yhteistunnilla, jossa olin mukana, nämä ajatukset kuitenkin siirtyivät taka-alalle ”vertaistuen” avulla ja sillä, että juoksu kulki ihan kivasti eikä kivuista ollut tietoakaan. Ja viimeisellä viikolla ihan parasta oli, kun sai tankata hiilaria melkein mielin määrin. (se vaihe taisi jäädä vähän päälle…)
Sitten koitti Lauantai 2.9!! Aamulla kello oli hyvissä ajoin soimassa ja ihme kyllä kisajännityksestä huolimatta takana ihan hyvät yöunet. Aamiaiseksi kauraleipää, kaurapuuroa ja kahvia, sitten alkoi varpaiden teippaus, ettei tule hiertymiä (jalkahoidossahan toki kävin alkuviikosta kovettumat yms. poistamassa), vaseliinia kaikkiin mahdollisiin paikkoihin mihin pystyin hiertymiä kuvittelemaan, kylmägeeliä jalkoihin ja juoksukamat päälle, koirien kanssa aamukävely ja sitten klo. 8 Volvon nokka kohti Kuopiota, matkalla kävin Annin hakemassa kyytiin. Kisapaikalle Kuopio hallille saavuimme hyvissä ajoin ja porukalla kävimme numerot hakemassa, sitten vielä vähän hiilaria ja energiageeliä, hyvä lämmittely Annin ohjauksessa, viimeiset tsempit kaikille ja startti klo. 11. Alkuun läksin viiden tunnin jäniksen mukaan ja siinä pysyttelin 12km, juoksu tuntui kuitenkin sen verran hyvältä, että kiristin hieman vauhtiani ja oikeastaan kuuntelin kroppaani, enkä niinkään tuijottanut sykemittaria. Eka puolikas tuntui helpolta ja toiselle puolikkaalle lähti mukaan henkilökohtaiseksi jänikseksi hyvä ystäväni ja siinäpä sitten rupatellessa matka jatkui. 26 kilometrin kohdalla ajattelin, että tästä eteenpäin kaikki on uutta, koska aiemmin en tällaista matkaa ollut juossut ja ei ole minkäänlaista ennakkotietoa, miten jaksan. Hyvältä tuntui ja matka jatkui tasaisella vauhdilla. Matkan aikaisesta tankkauksesta sen verran, että ensimmäisen puolikkaan aikana join tankkauspisteillä, joita oli neljän kilometrin välein, vain vettä. Joka tunti otin yhden glukoositabletin ja energiageelejä taisi mennä kolme kappaletta koko maratonin aikana. Toisella puolikkaalla tankkauspisteillä otin vettä+ urheilujuomaa, suolakurkuista imeskelin suolat, mutta sylkäisin sitten kurkut pois (tämä oli yhden kokeneen maratoonarin neuvo, mahaan ei kannata ylimääräistä niellä), loppukilometreillä otin muutaman suolakeksin ja rusinoita juomien lisäksi.
30 km:n rajapyykki tuntui aika hienolta ja juoksu kulki ihan ok. Juoksukeli oli ihan huippu +17 ja puolipilvistä, 35 kilometriä ja edelleen tuntui hyvältä, vähän kävi mielessä, että milloinkahan se, niin monessa juoksublogissa mainittu henkinen muuri tulee… Ei sitä tullut ollenkaan, 39 kilometrin kohdalla, kyllä ajattelin, että onneksi ei ole enää, kuin kolme kilometriä. Jalat rupesivat olemaan melkoisen väsyneet kauttaaltaan, mutta ei mitään tiettyä kipeää kohtaa. Muutama kilometri ennen maalia bongattiin edessä naisjuoksijan selkä ja siitä tietysti oli pyrittävä ohi 😊 ,henkilökohtainen tsempparini kiristi askeltaan ja sanoi, että nyt ala tulla, tuosta mennään ohi! Ohi mentiin ja maaliin saavuin ajassa 4.45!!! IHAN MAHTAVAA, itkuhan siinä tuli, kun juoksukoululaiset olivat vastassa. Jalat jäykistyi melko nopeasti, mutta palauttava hieronta helpotti hieman ja oli vielä superkomea hierojakin.
Vaurioista sen verran, että varpaat oli melkoisen kärsineet ja etenkin kynnet oli todella kipeät, rakkoja tuli hyvästä ennakkovalmistelusta huolimatta ja suihkuun mennessä myös huomasin, että nivuset oli hiertyneet auki (en sitten sinne sitä vaseliinia älynnyt laittaa). Muuten ei mitään ihmeitä. Aika pian aloin jo miettiä, että missäköhän seuraavan kerran juoksisi…Tukholma, Helsinki ainakin varteenotettavina vaihtoehtoja. Päivän päätteeksi suunnattiin vielä juoksukoulun porukan kanssa korvaamaan menetettyjä kaloreita ravintola Ehtaan. Hyvän ruuan jälkeen väsyneenä, mutta onnellisen kotia kohti ja illalla ei tarvinnut unta houkutella.
Olkoon tämä maratoni äidin <3 muistolle, kiitos kuntokeskus Timmin juoksukoulu, ilman tavoitteellista treenaamista ja hyviä treenikamuja ois jääny ehkä juoksematta tai ainakin vauriot olisi olleet suuremmat. Viikko juoksun jälkeen alkoi varpaankynsiä irtoilemaan ja pidin parin viikon juoksutauon. Eilen (16.9) kävin ensimmäisen hölkkälenkin ja hyvältähän se tuntui, raikkaasta syksyisessä vesisateessa. Toivotan aurinkoista syksyä kaikille Timmiläisille, hymyillään kun tavataan.
- Sanna Karhunen
Vastaa