Sohvaperunasta kympille
Liikunta ei koskaan ole ollut mitenkään isossa roolissa mun elämässä. Inhosin koululiikuntaa, koska en ollut siinä hyvä, ja aikuisiällä liikkumiseni on koostunut lähinnä ulko-ovelta autoon kävelystä. Olen minä sitä yrittänyt, ja välillä jaksanut innostuakin pariksi kuukaudeksi esim salilla käymisestä tai lenkkeilystä. Timmin aukaistua kuntosalin ovet, olen ehkä käyttänyt 3 x 10 kerran kortin sinne näiden vuosien aikana. Otin minä pari vuotta sitten jopa muutaman juoksuaskeleenkin, tai hölkkäystä se lähinnä vauhdin puolesta oli, mutta talven tuloon loppui sekin yritys.
Työssäni istun tai seison paljon toimistolla, neukkareissa palavereissa ja asiakkaiden luona. Ja ajan paljon autolla. Ja ei tässä nuoremmaksikaan enää muututa. Kyllähän se aina mielessä kävi, liikunta ja omasta kropasta huolehtiminen. Peili ja vaatekaappikin siitä jotain vihjailivat. Mutta laiska mikä laiska, aina on helppoa syyttää aikapulaa tai huonoa säätä tai varusteiden puuttumista tai nuhaa tai milloin mitäkin. Totuus kuitenkin oli että en vaan löytänyt itsekuria, motivaatiota tai liikunnan tuomaa iloa.
Sitten näin Timmin mainoksen juoksukoulusta. Ja mietin että siinähän se ratkaisu voisi olla. Kunnon valmentaja ja tsemppaava porukka. Aikataulu ja ohjelma, joka ei kuitenkaan ollut liikaa sidottu tiettyyn aikaan ja päivään ja voisi onnistua epäsäännöllisen ja liikkuvan työn kanssa. Tavoitteellista ja ohjattua eikä omaa epämääräistä juoksentelua. Eihän tässä voi mitään hävitäkään? Vielä kun osallistumismaksun sai maksettua työpaikan liikuntasaldoilla, jotka oli jo käytön puutteessa vanhaksi menossa. Ei muuta kun mukaan vaan!
Eka kokoontumisella tuli kyllä vähän sellainen fiilis että kuulunko mä tähän porukkaan lainkaan. Kaikilla tuntui olevan kilometrien mittainen liikuntahistoria ja peruskunto ihan eri luokassa kun mulla. Mutta kerrankin en vähästä lannistunut, ja päätin olla vertaamatta itseäni muihin, ja keskittymään vaan omaan juttuuni. Ja onneks jatkoin, tää porukka (ja koutsi Anni) on ollut ihan mahtava. Kaikkia kehutaan ja tsempataan, jaetaan kokemuksia lenkkareista, hierojista, kompressiosäärystimistä, sykemittareista. Valitetaan porukalla kipeistä pohkeista ja nilkoista ja penikoista ja mitä näitä nyt on. WhatsApp ryhmä täyttyy syke-ja vauhtikäppyröistä aina lenkkien jälkeen. Yhteislenkeillä ylsin aina parempiin suorituksiin mitä itse odotin.
Alussahan se kehitys oli huimaa. Jos eka lenkeillä piti kävellä vähän väliä että sai sykkeet pysymään tarpeeks alhaisella, niin ei menny montaa viikkoa kun juoksemaan pystyi jo useamman kilsan. Ohjelmassa oli 3-4 lenkkiä viikossa, ja sitähän koitettiin orjallisesti noudattaa. Kunnes jalat teki totaalisen tenän tuossa juhannuksen alla. Oli niin jumissa että ei meinannu kävelystäkään tulla mitään. Sit pidetään taukoa, rullataan, hierotaan ja haetaan fyssarilta apua kengän valintaan ja jalan asentoon. Reilu 3 viikon tauko juoksemiseen, uudet lenkkarit ja uusi startti. Nyt vähän rauhallisemmin, jätin suosiolla lenkkejä väliin tai korvasin pyöräilyllä (ostinhan mä maastopyöränkin kesäloman päätteeks..). Opin myös luottamaan omaan fiilikseen ja siihen että pitää myös palautua. Ja mulla se palautuminen ei onnistunut yhdellä välipäivällä, joten turha kuvitellakaan juoksemista 4 kertaa viikossa. Säädin siis sitä ohjelmaa vähän oman jaksamisen, työaikataulujen ja jalkojen kunnon mukaan.
Nyt alkoi olla kaikki kondiksessa, kuukausi koitokseen! Tiesin jo pystyväni juoksemaan 10km, oli enää kyse siitä mikä on aika. 70min oli paras aika harkkalenkeillä, ja tuntia lähdin tavoittelemaan. Luotin aika vahvasti siihen porukan voimaan vauhdin ylläpidossa, ja tiesin myös että startti pitää ottaa reippaalla vauhdilla koska loppumatkalla olevat ylämäet tulevat varmasti syömään voimia ja vauhtia.
No kuinka siinä sitten kävi? Loistavastihan siinä kävi, ylitin kaikki omat odotukset. Aika 57min56s, jalat kestivät hyvin ilman minkäänlaisia oireita ja fiilis oli mahtava. Olihan ne tiukkoja ne viimeiset kilometrit, mutta sain vielä puristettua itsestäni loppukirin viimeiselle puolelle kilometrille. Ja vielä hallin rataosuudella Annin kirittämänä niin kovaa kuin jaloista lähti! Ja siltä näytti sykkeetkin, en ole koskaan niin korkealle niitä saanut 🙂 Mun mielestä aikakin oli loistava, kun miettii että olen juossut elämäni ensimmäisen 10km lenkin kesäkuun alussa juoksukoulun yhteislenkillä, ja silloin aika oli jotain 74 minsaa 🙂
Ja mitäs sitten seuraavaksi? Aika näyttää. Nyt ainakin tuntuu että on löytynyt se hyvä fiilis liikkumiseen yleensä. En usko että musta edelleenkään mitään maratoonaria tulee, mutta kyllä mä uskon että näitä 10km lenkkejä ainakin käyn juoksemassa. Ensimmäisellä ryhmäliikuntatunnillakin jo kävin, ja 1.10 Osmon hölkän 10km on pohdinnassa. Sain tältä ryhmältä ja Annilta uskomattoman paljon tsemppiä ja luottamusta omaan tekemiseen, ja myös vinkkejä siihen miten sitä liikkumista ylipäätään kannattaa harrastaa, sitä teoriaa kaiken takana. Sehän se oli mun tavoite, peruskuntoa ylläpitävää liikkumista osaksi normaalia arkea. Ja välillä itsensä ylittämistäkin, jotta se kunto kasvaisikin. Ja kun liikkuu, niin saa sitten hyvällä omallatunnolla myös syödä hyvin ja reilusti 🙂
Kyllä kannatti lähteä tähän touhuun mukaan!
Kerttu Varvia
Vastaa